Päätoimittaja Lasse Halmeen pääkirjoitukset Pikkuväki-lehdessä

• Pikkuväki 3/2012 Minun paratiisini - lasten paratiisi?
• Pikkuväki 2/2012 Pidetään huolta jokaisesta lapsesta
• Pikkuväki 1/2012 Sateenkaaren värit
• Pikkuväki 6/2011 Välittävien ihmisten yhteisö
• Pikkuväki 5/2011 Hyvän puolella
• Pikkuväki 4/2011 Valoa!

Pikkuväki 3/2012 pääkirjoitus

Minun paratiisini – lasten paratiisi?

Kerran minulta kysyttiin, missä on minun henkilökohtainen paratiisini. Hetken hämmennyksestä selvittyäni mieleeni tuli kaksi vaihtoehtoa. Toinen on yksinkertainen piha muutamien puiden katveessa ja parin kukkapenkin keskellä.  Toinen on lapsuuden maisema meren rannalla. Molemmissa luonto on keskeinen tekijä.

Tällainen vastaus on tuskin mikään harvinaisuus suomalaisten keskuudessa. Luonto on meille elämän keskeinen elementti ja perusta. Siitä olemme saaneet elannon ja sieltä löydämme mielenrauhaa ja voimaa. Laulun mukaan metsä on suomalaisen kirkko.

Meren rannalla äärettömyyteen asti ulottuva näkymä ulapan yli tai auringon laskun väriloisto veden pinnassa kätkevät sisäänsä jotakin sanoin selittämätöntä. Saman näkymän edessä eräs poliitikko sanoi, ettei tätä ainakaan mikään kunnallisjärjestö ole luonut.

Luonto puhuu luojastaan.  Luonto on pyhä, koska se heijastaa Luojan pyhyyttä. Kirkon ympäristöohjelman sanoin ihmisen osana on kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus: kiitollisuus saamastamme lahjasta, kunnioitus luontoa ja sen Luojaa kohtaan sekä kohtuus luonnon hyödyntämisessä.

Nämä kolme asiaa liittyvät yhteen. Jos olemme kiitollisia, emme tarvitse enää lisää. Jos kunnioitamme, emme riistä emmekä tuhoa. Jos noudatamme kohtuutta, kunnioitamme luontoa, muita ihmisiä ja elämää.

Erityisesti viimeinen asia, kohtuus, haastaa meidät. Vasta äskettäin merkittävä talouselämämme vaikuttaja sanoi, että itsekkyys ja ahneus ovat ihmisen peruspiirteitä. Koko maapallo on suuressa vaarassa, koska luonnon kantokyky ei riitä kattamaan yhä suurempaa ihmismäärää ja yhä kasvavaa elintasoa. Ilmaston lämpeneminen on suuri yhteinen uhkatekijä.

Jos koko maapalloa koskevat asiat tuntuvat etäisiltä, voimme kääntää katseen lähemmäksi: Suomea reunustavat merialueet ovat maailman saastuneimpia vesistöjä. Tässä on jyrkkä ristiriita suomalaisten luontoa arvostavan perusasenteen kanssa. Me suomalaiset emme ole yksin syypäitä siihen, mutta luonto ja sen haitat ovat yhteisiä.

Onko minun ja meidän paratiisimme myös lasten ja lastenlasten paratiisi?  Luovutammeko luonnon ja maailman paremmassa kunnossa seuraavalle sukupolvelle?  Ohjaammeko heidät saamaan kokemuksia luonnosta niin, että se voi olla myös heidän elämänsä rikkaus ja voimanlähde?

Kasvattajina voimme ohjata lapsia luontoa arvostavaan ja siitä iloitsevaan elämään. Voimme tarjota syviä kokemuksia, jotka kantavat koko elämää. Mutta tässä asiassa esimerkkimme puhuu enemmän kuin sanat. Raamatun mukaan tehtävämme on viljellä ja varjella luontoa. Siihen meitä ohjaa sekä luonnon pyhyys että lastemme tuleva elämä.

Pikkuväki 2/2012 pääkirjoitus

Pidetään huolta jokaisesta lapsesta

Yhä useammalta suunnalta kantautuu tietoja, joiden mukaan lapsiperheiden tilanne Suomessa on jatkuvasti huonontunut. Köyhyysrajan alapuolella on entistä suurempi osa perheistä. Lastensuojelun tarve ja huostaan otettujen lasten määrä ovat lisääntyneet. Pienten lasten vanhemmat eroavat aikaisempaa useammin. Vuodesta 1990 alkaen rikkaimman promillen tulot ovat kasvaneet 14 kertaa nopeammin kuin kansalla yhteensä. Suomi eriarvoistuu kovaa vauhtia.

Yhteiskunta pyrkii vastaamaan haasteeseen kehittämällä toimenpiteitä ja hankkeita lapsiperheiden tueksi. Hallitusohjelmassa köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen ehkäiseminen on nostettu keskeiseksi tavoitteeksi. Poikkihallinnollista yhteistyötä tehdään esimerkiksi uuden syrjäytymistä, köyhyyttä ja terveysongelmia vähentävän toimenpideohjelman osalta. Raha-automaattiyhdistys käynnisti lapsen turvallista elämää tukevan laajan hankkeen, joka sai nimekseen Emma ja Elias vuoden suosituimpien nimien pohjalta. Lisäksi tarvitaan selkeitä poliittisia päätöksiä ja toimenpiteitä.

Yhteiskunnan käynnistämät hankkeet tarjoavat paikallisella tasolla yhteistyömahdollisuuksia eri toimijoille. Lasten ja perheiden tilanne on tärkeää ottaa vakavasti myös seurakunnissa. Perheiden avoimille palveluille on suuri tarve ja kysyntä. Toiminnan on palveltava kaikkia jäseniä ja seurakunnan vaikutuspiirissä olevia, eikä toiminta saa suuntautua vain niille, joilla muutenkin menee hyvin.

Esiin nousee korostunut tarve lasten ja perheiden tukemiseen, lapsidiakoniaan. Lasten ja perheiden tilanne on suunnitelmallisesti nostettava keskiöön. Tarvitaan pysyvää yhteistyötä diakoniatyötä tekevien ja lasten ja perheiden parissa työskentelevien välillä.

Kristillinen rakkaudentyö eli diakonia on alusta asti ollut  yksi kristinuskon keskeisistä piirteistä. Joidenkin tutkijoiden mielestä se on keskeinen selitys kristinuskon nopeaan leviämiseen. Paljolti syrjään jääneen ajatuksen mukaan köyhät ovat kirkon aarre. Seurakuntien työ lasten parissa pohjautuu pyhäkoulutyöhön, joka oli alun perin lasten kokonaisvaltaista tukemista. Hengellisyys, ravinto ja puhtaus antoivat pohjan lapsen paremmalle elämälle.  

Lasten ja perheiden elämä on muuttunut vaikeampaan suuntaan. Perusvastuu on yhteiskunnalla, ja sanat on muutettava teoiksi käytännön toimenpitein. Seurakunnille tämä on haaste ja mahdollisuus voimistaa rakkaudentyötä lasten ja perheiden parissa. Se on paluuta seurakunnallisen lapsityön juurille. Pidetään huolta jokaisesta lapsesta.

Pikkuväki 1/2012 pääkirjoitus

Sateenkaaren värit

Vuosien takaa muistan kappaleen, jota kuuntelin omien lasteni ollessa pieniä. Amerikkalainen trubaduuri Harry Chapin kuvasi lapsen alkavaa koulutietä. Tehtävänä oli piirtää maisemakuva, jonka lapsi väritti kaikilla sateenkaaren väreillä. Hyvää tarkoittava opettaja korjasi, että ruusut ovat punaisia ja lehdet vihreitä. Ei ole mitään syytä nähdä kukkia millään muulla tavalla kuin ne on aina nähty.

Laulun lapsi masentui ja sopeutui. Vähitellen hän piirsi ruusut punaisina ja lehdet vihreinä, ja teki kaiken muunkin niin kuin sanottiin ja neuvottiin. Lapsi oli kiltti ja sopeutuvainen, mutta hänellä ei ollut omaa panosta, omaa näkemystä, omaa annettavaa yhteisölleen. Nykyisellä terminologialla voisi sanoa, että lapselta vietiin subjektius, oikeus olla omana itsenään toisten joukossa.

Se, mitä laulu kuvaa lapsen maailmasta, voidaan nähdä myös taiteilijoiden elämässä. Muinaisen ihanteen mukaan maisemat piti kuvata mahdollisimman tarkkaan sen mukaisesti kuin ne ovat. Sitten tulivat Picasso ja Dali, jotka piirsivät kankaalle oman alitajuntansa kuvan, maailman, jossa normaalit lainalaisuudet ovat väistyneet. Heitä vastustettiin, mutta he toivat yhteiseen tietoisuuteen jotakin oleellista elämästä ja ihmisestä.

Virtuaalimaailma ja tietoverkot ovat paljastaneet ja opettaneet, että loogisuutta on monenlaista: on lineaarisesti asiasta toiseen etenevä loogisuutta ja on assosiaatioiden kautta asiasta toiseen hyppivää loogisuutta. Tekstin alleviivatut sanat vievät toisiin maailmoihin, joissa käsiteltävällä asialla on uusi merkitys ja uusi asiayhteys. Lineaarinen logiikka pitää asiat järjestyksessä, mutta assosiatiivinen logiikka synnyttää uutta.

Lapselle on tyypillistä toden ja fantasian sekoittaminen, reaalimaailman ja mahdollisten maailmoiden yhdistäminen. Se on osa lapsen kasvuvaihetta, mutta se on myös osa lapsen luovuutta. Siksi kasvattajan pitää tukea molempia: vähitellen opettaa tavallisen elämän lainalaisuuksia unohtamatta mahtavia mahdollisuuksia, joita mielikuvitus synnyttää myös todellisen maailman muuttamiseksi.

Mielikuvitus on sukua uskolle. Ei siinä, että se on irrallaan todellisuudesta, vaan siinä, että se uskoo siihen, mikä ei ole vielä totta ja nähtävissä. Loogisen uskon rinnalle tarvitsemme mysteeriä.

Laulun lapsi muutti toiselle paikkakunnalle, jossa hän sai toisenlaisen opettajan. Tämä auttoi lapsen palaamaan mielikuvituksensa ja luovuutensa lähteille ja olemaan oma itsensä. Jokaisella lapsella on oikeus nähdä maailma omin silmin, ja jokaiselle aikuiselle on rikasta ja uutta avaavaa nähdä maailma lapsen silmin. Toivottavasti kenenkään ei tarvitse muuttaa paikkakuntaa tämän toteutumiseksi.

Pikkuväki 6/2011, pääkirjoitus

Välittävien ihmisten yhteisö

Viime vuodet on korostettu yksilöllisyyden ihanuutta. Ihmiset kuulemma haluavat tehdä itse omat valintansa, valita arvonsa ja elämäntapansa ja pärjätä yksin. Tutkija Kaisa Ketokivi esitti asiasta hyvin toisenlaisen näkemyksen Aika pyhä –seminaarissa elokuussa.

Kysymys onkin siitä, että ympäröivä maailma on muuttunut sellaiseksi, että ihmisten on pärjättävä yksin. Tukiverkot ovat kaukana ja yhteiskunnan tuki on ohentunut. Tässä tilanteessa ihminen kehittää selviytymisstrategian, jotta hän pärjäisi olosuhteiden keskellä. Monelle tilanne on ahdistava ja suorastaan armoton.

Yksilön vastuulla on oma pärjääminen ja taloudellinen menestyminen. Lisäksi tulee huoli perheen ja omien lasten hyvinvoinnista. Elämä tuo eteen tilanteita, joita ei hallitse: sairautta, kärsimystä, kuolemaa. Tarvitaan vertaistukea, jota voi kutsua nykyaikaiseksi kyläyhteisöksi. Emme voi palata menneeseen, mutta voimme kehittää uudenlaista verkostoitumista asuinalueen ja elämäntilanteen pohjalta.

Lasten hankkimisikä on noussut. Nuoren aikuisen elämässä korostuvat usein itseä miellyttävät asiat ja valinnat. Tämä asettaa haasteita sitoutumiselle ja parisuhteelle, mutta erityisen haastavaksi tilanne muuttuu, kun tällaisen elämänvaiheen jälkeen saa lapsen.

Nuoren aikuisen elämä ei anna eväitä ja taitoja lapsen hoitamiselle, vaan lapsi voi suorastaan haitata oman yksilöllisen elämän projektia. Vanha ajatus siitä, että lapsi on aina siunaus, joutuu uuteen valoon. Nuoret aikuiset tarvitsevat tukea perheen perustamiseen ja vanhemmaksi kasvamiseen.

Seurakuntien työlle tämä tilanne avaa uuden haasteen ja mahdollisuuden. Paikallisesti voidaan kehittää toimintoja, jotka vastaavat vertaistuen ja ”kyläyhteisön” tarpeeseen. Perhekerhoilla ja avoimilla palveluilla on suuri kysyntä, ja niitä pitäisi lisätä ja kehittää tarvetta vastaavalla tavalla. Alueellisesti voidaan kehittää uutta yhteistyötä eri toimijoiden kanssa, ja tieto palveluista tulisi saada kaikkien perheiden ulottuville.

Vanhemmuuden varhaista tukea voidaan kehittää yhdessä neuvoloiden kanssa, ja tilanne avaa mahdollisuuden parisuhdekursseihin, joihin annettaisiin osallistumismahdollisuus kaikille ensimmäisen lapsensa saaneille.

Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Yksilöllisyys toteutuu parhaiten yhteisössä, jossa jokainen huomioidaan ja jokaista arvostetaan. Kristillinen usko on syvällä tasollaan osallisuutta Jumalan rakkaudesta ja välittävien ihmisten yhteisöstä. Meidän aikanamme tämä tarvitsee uudenlaiset muodot toteutuakseen.

Pikkuväki 5/2011, pääkirjoitus

Hyvän puolella

Kaksi lasta kulkee käsi kädessä yhteistä koulutietä. Joukkosurman uhrit makaavat verisinä maassa. Kaksi kuvaa, joissa kohtaamme sekä hyvyyden että pahuuden, kauneimman rakkauden ja järjettömät surmatyöt kuten Norjassa kesällä tapahtui. Elämä on jännitekenttä hyvän ja pahan välillä, mutta kumpi puoli on oleellisempi? Millaisen käsityksen varaan rakennamme kirkon kasvatuksen?

Raamatullinen alkukuva on selvä: ihminen luotiin hyväksi, mutta myös pahuus on osa elämää. Joskus pahuuden todellisuutta on korostettu niin paljon, että luomisen ja ihmisen alkuperäinen hyvyys on hautautunut kokonaan sen alle. Tällöin oleellista on kääntymys, ei luontainen kasvu. Myös suomalainen kirkollinen perinne kantaa mukanaan tätä raskasta taakkaa.

Viime vuosina kirkon kasvatus on halunnut ottaa entistä myönteisemmän lähtökohdan kasvatukseen. Teema ”Jumalan silmissä kaunis” korostaa jokaisen lapsen arvoa. Myös kasvattajan tulee nähdä lapsi ”Jumalan silmin”, uskoen hänen myönteisiin mahdollisuuksiinsa silloinkin, kun lapsen käyttäytyminen ilmentää muuta.

Kathleen Marshallin ja Paul Parvisin  kaksi vuotta sitten suomennettu teos "Lasta kunnoittaen: Lapsen oikeuksien sopimus kirkon näkökulmasta" etsii teologista perustaa lapsen oikeuksille. Kirkkoisä Irenaeuksen ajatuksiin liittyen he pohtivat, mitä tarkoittaa se, että ihminen on Jumalan kuva.

Nämä ajatukset sopivat myös kasvatuksen perustaksi: Jumalan kuva on yhteistä kaikille ihmisille, eikä se hävinnyt kokonaan syntiinlankeemuksessa. Tämän vuoksi Jumala toimii kaikissa ihmisissä. Ihminen käy läpi kasvu- ja muutosprosessia, joka suuntautuu kohti meissä olevaa Jumalan kuvaa. Täydellisyyteen se ei tule tässä elämässä, mutta se antaa kasvulle suunnan. Jeesuksen elämässä näemme tämän toteutuneen täydesti.

Nykyistä kirkon kasvatusta ja yhteistyötä yhteiskunnan kasvatustyön kanssa voimme rakentaa positiivisten perusnäkemysten varaan, vaikka pahuuden todellisuus on jatkuvasti ja joskus traagisesti läsnä. Emme sulje silmiämme elämän todellisuudelta, mutta uskomme hyvyyteen enemmän kuin pahuuteen.

Oleellista on erilaisten näkemysten vaikutus lapseen. Pahuuden liika korostaminen latistaa ja synnyttää vaurioita minäkuvaan. Kasvatuksen menetelmäksi tulee kuri ja ankaruus. Hyvyyden varaan rakentaminen tukee lapsen omaa kasvua ja osaamista. Ilmapiiri on myönteinen, kannustava ja avoin. Se palkitsee sekä lasta että kasvattajaa.

Ollaan rohkeasti hyvän puolella!

Pikkuväki-lehti 4/2011, pääkirjoitus

Valoa!

Osallistuin ristiäisiin kotikirkossani Helsingin Pakilassa. Hyvän Paimenen kirkon erityispiirre on se, että alttariseinässä on paljon kapeita ikkunapintoja, joista valo heijastuu alttariseinälle. Prismojen läpi kulkiessaan valo taittuu värilliseksi, joten eri aikaan päivästä seinä on aina erilainen.

Kastetilaisuuden jälkeen vanhemmat ja kummit kerääntyivät alttarin eteen valokuvattaviksi. Kuvaajien oli vaikeaa löytää sopivaa kuvakulmaa, koska taustalta tuleva valo oli niin voimakas. Aloin selittää, että valo on tämän paikan erityispiirre. Lapsen isä sanoi naurahtaen, että niinhän se on.

Vasta pienen hetken päästä tajusin, että hän oli ajatellut asian myös vertauskuvallisesti: kirkko on paikka, joka loistaa valoa ihmisille. Alttariseinä on läpikuultava myös vertauskuvallisesti. Jumalan läheisyys ja läsnäolo tuovat valoa ihmisille riippumatta siitä, keitä he ovat ja millaisessa tilanteessa he ovat elämässään.

Erityisesti tämä on totta kastetilaisuudessa. Valo loistaa pienokaiselle, joka vanhempien,  kummien, isovanhempien, sukulaisten ja ystävien toimesta tuodaan Jumalan kasvojen eteen. Pienokaisen syntymä on Jumalan lahja ja ihme. Jokainen pienokainen on Jumalan silmäterä. Kasteessa tämä tehdään näkyväksi ja kohdennetaan kullekin pienokaiselle erikseen.

Tuollaiseen tilanteeseen liittyy syviä tunteita ja kokemuksia. Siinä on pyhyyden tunto. Pyhä voi koskettaa muuallakin: luonnon keskellä, ystävän hymyssä, kuoleman äärellä. Sen kommunikoiminen toisille on kuitenkin vaikeaa. Meiltä puuttuu sanoja pyhän ilmaisemiseen.

Yhteinen perinteemme on kehittänyt sanoja ja vertauskuvia pyhän ilmaisemiseen. Kysymys on aina likiarvoista ja runollisesta kielestä, sanomattoman sanomisesta. Parhaiten asia välittyy, jos on yhteinen käsitys ja kokemus asiasta. Silloin voi syntyä aito yhteys ja vuorovaikutus.

 Meillä on pitkä perinne siitä, että uskonnollisia asioita kommunikoidaan sanojen ja teorioiden avulla. Jos katsomme, miten Jeesus toimi, hän ei koskaan esittänyt teorioita. Hän puhui yksinkertaisilla vertauskuvilla ja ilmensi uudenlaista todellisuutta elämässään.

Joskus kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Näin tapahtuu kotikirkkoni alttariseinällä, johon ulkoa tuleva valo heijastuu kaikissa sateenkaaren väreissä.  Valon lähde on meitä kaikkia suurempi.