Lapsi seurakunnassa

Lapsen ja aikuisen välisen vuorovaikutussuhteen rakentuminen on syvä perusta lapsen hengellisyyden vaalimiseen. Katse ja syli - niissä on kristillisen kasvatuksen koti. Syliin ottamisen pedagogiikasta puhuttiin sydämellä päiväkerhon suurina kasvuvuosina. Tänään lähestymme samaa ydintä läsnäolon ja lapsen nähdyksi tulemisen kautta.

Meneillään oleva kasvatustyön painopistealue Jumalan silmissä kaunis heittää työntekijän keskelle kiperiä kysymyksiä: näenkö lapsen? Näenkö hänen ainutlaatuisuutensa? Kuka lapsi on? On kyse heräämisestä, totunnaisuuteen kangistuneitten silmien auki revähtämisestä. Miten siis voisi katsella uudella tavalla? Lapsi ei ole osa massaa, ei samaa ainesta kuin aina ennenkin. Hän on juuri tämä lapsi. Hänen elämänsä on nyt! Katsele lasta silmiin ja näe hänen ainutlaatuisuutensa. Voiko lapsi kokea olevansa kaunis – merkityksellisen ja arvokas – Jumalan silmissä, ellei hän ole sitä läsnä olevan aikuisen silmissä?

Syliin ottaminen on sekä konkreettinen että symbolinen. Sylikokemus syntyy myös aikuisen ystävällisen katseen kohtaamisessa. Ryhmätoiminnan keskellä lapset itse luovat syliin tulemisen ilmenemistavat. Yksi hyppää syliin tai hartioille halaamaan. Toinen katselee arasti, ottaisikohan ohjaaja syliin. Pienet päiväkerholaiset tarvitsevat syliä äiti-ikävän yllättäessä. Ensi kertaa ryhmään tulevan lapsen haikea itku tyyntyy aikuisen sylissä. Iltapäiväkerholaiset taas kaipaavat aikuista, joka näkee ja vastaanottaa heidät.

Ryhmän jäeseneksi kasvamassa

Päiväkerho kristillisenä varhaiskasvatuksena on merkityksellistä sen säännöllisyyden ja jatkuvuuden vuoksi. Kristillisen uskon syvimmät sisällöt, rukous ehkä tärkeimpänä, koetaan toistuvana, läheisenä ja turvallisena. On aikaa edetä lasten tahtiin, luoda kiireetön ja kuunteleva ilmapiiri. Toiminnan sisältöjen rakentuminen yhdessä lasten kanssa mahdollistuu yhteisessä, lapsia osallistavassa suunnittelussa.

Ryhmän jäseneksi kasvamiseen sisältyy lapsella moninaisia tunteita. On liittymisiä ja erkaantumisia, kavereita ja yksin jäämisiä. Tunnesuhde lastenohjaajaan kasvaa pikku hiljaa. Ohjaaja elää tuntosarvet avoimina ja herkällä mielellä erityisesti syyskautta rakentaessaan luottamusta. Yhteiset leikit ja toiminnot yhdistävät lapsia. Lasten vanhemmat arvostavat usein juuri lapsensa ryhmäkokemusta ja mahdollisuutta kasvaa olemaan toisten kanssa.

Päiväkerho on laadukasta. Perustehtävä on selkeä muotoutuen eläväksi arjen keskellä lasten, lastenohjaajan ja vanhempien välisessä vuoropuhelussa. Haastan kuitenkin arviointiin ja kehittämistyöhön. Uudistuminen on elinehto olemassaololle ja uskottavuudelle.

Kynttilän lumovoimaa

Perhekerhojen kautta seurakuntien varhaiskasvatuksen piiriin, sen ryhmätoimintaan tulevat lapset ja aikuiset ovat herkässä vaiheessa sekä oman elämänsä asioissa että suhteessa seurakuntaan. Miten otamme heidät vastaan? Lämmin hymy, ystävällinen ja aito läsnäolo, kuuntelemaan orientoitunut ihminen ovella vastassa. Vaunuja, rattaita. Naurua ja itkua. Pukemista ja herkkujen nauttimista. Kynttilän taikaa hartaus- tai kirkkohetkessä. Perhekerhoissa toteutuu kauniilla tavalla seurakunnan puolelta tehty lupaus tukea koteja kristillisessä kasvatuksessa.

Moni-ilmeistä varhaiskasvatusta seurakunnassa

Entäpä seurakuntien monenlaiset uudet tavat kohdata lapsia, heidän vanhempiaan ja muita läheisiä ihmisiä? Työn arki on tosiaan moni-ilmeinen. Säännöllisen kokoontuvan toiminnan rinnalle on löydetty ja kehitetään kaiken aikaa tapoja vaalia kotien kristillistä kasvatusta. Ajatellaan vaikka vauvakirkkoja ja kouluun lähtevien siunauskirkkoja. Niissä seurakunta on mukana ja läsnä ihmisten elämän herkissä kohdissa. Ei ihme, että nuo tilanteet ovat tunnelmallisia ja koskettavia.

Lapsia ja heidän läheisiä aikuisiaan on siis paljon lapsi- ja perhetyön parissa. On syytä iloon. Mutta toisenlaisiakin tunnelmia on. Monin paikoin koetaan ahdinkoa. Monissa seurakunnissa strategia- ja kehittämistyön äärellä on vastaan tullut ajatus kokoontuvan toiminnan riittämättömyydestä. Ehkä näin on tapahtunut etenkin pääkaupunkiseudulla; ehkä moni tunnistaa tällaisia työn tunnelmia muuallakin Suomessa.

Tosiasioihin törmääminen on mainio mahdollisuus uusiin alkuihin. Vanha sanonta "kriisi on uuden alku" näyttäisi tässäkin pitävän paikkansa. Eräs lapsityönohjaaja kuvasi alkusyksyn tunnelmiaan edellä kuvattuun tapaan. Mutta niinpä hänkin oli tömähtänyt kuin kissa jaloilleen ja viikon sisällä heidän työyhteisönsä oli jo luomassa uusia alkuja; neuvolayhteistyö ja uudenlaisen päiväkerhon käynnistäminen yhteistyössä kunnan kanssa olivat syntyneet yhteisen neuvottelupöydän äärellä.

Teksti: Seija Saarinen
Teksti on aiemmin julkaistu hieman pidempänä Pikkuväessä 5/2006.