LAPSI KIRKON KESKELLE – johdatusta lapsiteologiaan

Teksti: Kalevi Virtanen

Lapsiteologia (LT) etsii määrätietoisesti lapselle paikkaa seurakuntien ja kirkkojen elämässä. Se kysyy, miten kristillisen elämän tulisi muuttua, jotta se olisi lapsenkaltaista. Lapsiteologia ei ole yksi asia tai ilmiö, vaan yleisnimi monenlaiselle eri puolilla maailmaa tapahtuvalle ajattelulle ja keskustelulle. Lapsiteologian ytimessä on teksti Mt 18:1-10 (Mk 9:33-37, Lk 9:46-48), jossa Jeesus asettaa lapsen kiistelevien opetuslasten keskelle.

Lapsiateologia lähti liikkeelle Viva Network’in 2000-luvun alkupuolella organisoimista konferensseista, joihin kokoontui riskilasten (katulapset, teiniäidit, slummeissa elävät, eri tavoilla väärin käytetyt) parissa työtä tekeviä kirkkojen ja kristillisten järjestöjen työntekijöitä. Yhdessä näistä englantilainen Keith White kiinnitti huomiota siihen, että konferenssien työskentelyistä puuttui syvyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Hän sai tehtäväkseen työstää teologinen taustapaperi, jota käsiteltiin vuonna 2001. Työskentelyn pohjalta syntyi yli 200 olennaisen kysymyksen lista. Samalla ryhdyttiin tutkimaan yhä tarkemmin edellä mainittua Matteuksen evankeliumin tekstiä.

Lapsiteologiassa ei hyväksy sitä – lasten yhteydessä ja lapsityössä usein toistettua ajatusta – että riittää ”kun olemme vain lapsia”. Lapsiteologian peruslause on: ”Emme rakenna teologiaa ilman lasta, emmekä puhu lapsesta ilman teologiaa.” Näin lapsiteologia on henkistä työskentelyä, esimerkiksi sellaista Raamatun lukemista ja tutkimista, jossa asettamalla lapsi keskelle kysytään, missä kirkkomme käytäntöjen ja ajattelun tulisi muuttua ja uudistua? Missä olemme kulkeneet seurakuntana harhaan?

Lapsiteologia kysyy myös monimutkaisia kysymyksiä. Esimerkiksi kysymyksen, miten lapset ovat voineet vuosisatojen ajan olla täysin sivussa teologian tekemisestä ja kristillisen hurskauselämän kehittämisestä, vaikka Jeesuksen mukaan kristittynä elämisessä on keskeisesti kyse tulemisesta lapsen kaltaiseksi. Tai, miten on mahdollista, että seurakunnan keskeinen tapahtuma, sunnuntaisin vietettävä messu, on sisällä rakennuksessa tapahtuva, yhden ihmisen, usein miehen johtama, hiljaisuuteen ja paikallaan istumiseen perustuva todellisuus?

 

Luetaan MT 18:1-10 tarkasti

Opetuslapsilla on menossa teologinen väittely. He puhuvat siitä, mikä on Jumalan valtakunta ja mikä on heidän osallisuutensa siinä. Heidän puheensa on suuruuden ja vallan puhetta. Puhe kumpuaa pätevyyden, näkyvyyden, suureksi tulemisen ja kilpailun maailmasta.

Jeesus puuttuu keskusteluun asettamalla lapsen kiistelevien opetuslasten keskelle. Hän toivoo, että lapsen näkeminen murtaa aikuisten ajattelutottumukset.

Jeesus asettaa opetuslasten (kirkon) keskelle nimenomaan lapsen, ei esimerkiksi naista, köyhää miestä tai pakanaa. Meille ei kerrota, onko hän tyttö vai poika, ei nimeä, ei mitään hänen iästään tai olemuksestaan.

Lapsi ei sano mitään, hän on hiljaa opetuslasten keskellä.

Mt 18:1-10 on osa Jeesuksen matkasta Jerusalemiin ja ristin kuolemaan. Matka alkaa Tiberiaan Kesareasta, jonka kylissä Jeesus ensimmäisen kerran ilmoittaa kärsimisestään ja kuolemastaan.

Kun Jeesuksen ja opetuslasten askeleet suuntautuvat kohti Jerusalemia, on kuin kaksi ääntä kävisi kiivasta väittelyä. Yhtäältä kuuluvat opetuslasten äänet, kuka meistä on suurin, kuka meistä on johtaja, kuka on ensimmäinen. Toisaalta kuuluu Jeesuksen toistuva viesti: Joka tahtoo seurata minua, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.

Matkalla Jeesus on monin tavoin selittänyt edessä olevia tapahtumia ja ristin tietä. Nyt ollaan jo lähestymässä Jerusalemia, yhä opetuslapset kysyvät samaa, kuka meistä on suurin. Silloin – Jerusalemin häämöttäessä näköpiirissä ja ristin heijastaessa varjoaan – Jeesus nostaa lapsen opetuslasten keskelle.

Jeesus puhuu lapsen vastaanottamisesta. Tarkoittaako se sitä, että aikuiset tulevat lapsiksi, kun he vastaanottavat lapsen?

Jeesus myös varoittaa ohikatsomisesta. Kristillisen kirkon on otettava todesta lasten kärsimys, hylättävä massiivinen ohi katsominen ja halveksiminen. Jumala ei katso lasten ja heidän kärsimyksensä ohi, heidän enkelinsä katselevat aina Jumalan kasvoja.

 

Kun lapsi on keskellä

Kuitenkaan lapsiteologian ydin ei ole lapsi, eivätkä lapseen tai lapsuuteen liittyvät asiat. Lapsi keskellä kirkkoa tuo esiin uuden näkökulman siitä, kuka Jumala on ja miten Jumala toimii.

Uskonpuhdistajamme Martti Luther sanoi aikanaan, että kaiken kielen on mentävä ristin kylvyn kautta. Samalla tavalla lapsiteologiassa kaiken tulee kohdata ajatus lapsesta keskellä kirkkoa. Lapsi keskellä on kuin sakramentti, kuin näkyvä sana, kuin tienviitta ja majakka. Kun Jeesus asetti lapsen opetuslastensa keskelle, hän kehotti heitä nostamaan katseensa ja näkemään oman elämänsä ja sen tärkeysjärjestykset uudella tavalla. Tärkeintä ei ole valta, näkyvyys, suuruus, vaan sitoutuminen, nöyryys ja pienuus.

Jeesus ei asettanut lasta opetuslasten keskelle ihailtavaksi tai huomion keskipisteeksi, ei myöskään siksi, että lapsi tarvitsisi jonkinlaista hoitoa tai hoivaa, ruokaa, ystävyyttä tai mitään tällaista.

Lapsi opetuslasten keskellä on Jumalan läsnäolon merkki ja avain Jumalan valtakuntaan. Hän on avain siksi, että hän omalla olemisellaan haastaa meidän aikuisten kaikkitietävyyden, mahtavuuden ja kovuuden. Omalla olemisellaan lapsi kutsuu aikuista avautumiseen, elämän haurauden, keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden kohtaamiseen. Lapsi keskellä kirkkoa on kutsu muutokseen.

Lapsiteologia ja muut teologiat

Lapsiteologia on käsitteenä moniselitteinen ja avoin tulkinnoille, jolloin sillä on yhtymäkohtia mm. seuraaviin teologisiin näkemyksiin: lapsuuden teologia; lasten teologia; lasten hengellisyyden teologia; teologiaa lapsille; teologiaa lasten kanssa.

Esimerkiksi lapsiteologian ja lapsuuden teologian yhteys on siinä, että kumpikin asettaa lapsen vakavan teologisen työskentelyn keskukseen, asettuu voimakkaasti lasten puolelle ja kysyy, mitä seurauksia tästä on kirkon työlle, lapsille itselleen ja heidän kodeilleen. Ero taas aukenee siinä, että kun lapsuuden teologia kuvaa lasta ja lapsuuden asemaa kirkon elämässä, lapsiteologia rakentaa lapsuuden teologiaa, mutta tarkastelee asioita vielä laajemmasta näkökulmasta. Se tarkastelee myös kirkon oppia ja käytäntöjä ja haastaa niitä. Se tuo uusia näkökulmia keskeisiin kristillisiin teemoihin, esim. miten määrittelisimme kirkon opin, jos ottaisimme lapset mukaan määrittelyprosessiin?

Saksankielisessä maailmassa käytetään usein seuraavaa kolmijakoa kuvaamaan lapsiin liittyviä teologisia malleja:

Lasten teologia (Theologie von Kindern), joka on lapsen ajattelun tuote,

Teologiaa lasten kanssa (Theologie mit Kindern), joka on lapsen ja aikuisen yhteistä dialogiseen muotoon puettua teologista pohdintaa

Teologia lapsille (Theologie für Kinder), joka on teologista valistusta ja tukea jonka lapsi saa aikuisen kautta.

Näistä malleista lapsiteologia on lähimpänä teologiaa lasten kanssa -ajattelua.

Seuraavat haasteet

Lapsiteologialiikkeen seuraavat haasteet näyttävät asettuvan kristillisen antropologian, ihmisnäkemyksen kysymyksiin. Miksi on niin, että kristillisen ihmiskuvan keskuksessa on usein aikuinen ihminen ja vieläpä mies? Miksi lapset eivät ole antropologiassa olemassa? Mitä seurauksia tästä on kirkkojen rakenteisiin ja käytäntöihin? Miksi monet kirkot rakennuksina ovat pelottavia paikkoja, miksi mikään niissä ei ole lapsen kokoista? Miksi kirkoissa ei saa leikkiä?

(Artikkeli on julkaistu Pikkuväki-lehden numerossa 5/2011)