Herätteitä kirkon varhaiskasvatussuunnitelmaprosessiin, 9. osa

Kirkon varhaiskasvatus ja lapsi- ja perhetyö

Kirkon varhaiskasvatuksen kehittämisen asiakirjassa ”Lapsi on osallinen ” (Vake) otetaan käyttöön joitakin suhteellisen uusia käsitteitä. Mm. käsitteet ”kirkon varhaiskasvatus” ja ”kasvatuskumppanuus” tulevat asiakirjassa esille ja niiden käyttöä myös suositellaan. Erilaiset ja erityisesti uudet käsitteet herättävät monenlaisia tunteita ja keskustelua. Esimerkiksi käsite ”kirkon varhaiskasvatus” on saanut ristiriitaisen vastaanoton: osa asiakirjan lukijoista ja kirkon lapsi- ja perhetyön eli varhaiskasvatuksen työntekijöistä kokee käsitteen vieraaksi ja myös rajoittavaksi. Toinen puoli tervehtii käsitettä ilolla ja näkee mm. sen kautta syntyvän yhteyden yhteiskunnan varhaiskasvatuksen käsitteiden kanssa positiivisena.

Kun tutkii ja tutustuu kirkon ja yhteiskunnan varhaiskasvatuksen käsitteistöön ja sen historiaan, voi huomata, miten kaikki käsitteet muuttuvat ajan myötä ja uudistuvat senhetkisiä tarpeita vastaaviksi. Erilaiset käsitteet elävät myös vahvasti rinnakkain. Monta kertaa puhekielessä käytetään hyvinkin vanhoja ja toisten mielestä ”vanhanaikaisia” käsitteitä mutta ymmärrämme hyvin, mitä kulloinkin tarkoitetaan. Joissain seurakunnissa käytetään edelleen käsitettä äiti-lapsi-piiri, vaikka virallisesti puhutaankin perhekerhoista ja kerhoissa on myös isiä mukana. Kuitenkin kaikki varmasti ymmärtävät, minkälaisesta toiminnasta puhutaan. On toki myönnettävä, että käsite tässä tapauksessa saisi kautta linjan muuttua ajanmukaiseksi, jotta myös isät tuntisivat olonsa tervetulleiksi eivätkä syrjityiksi.

Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan yleisesti käytössä olevan määritelmän mukaan pienten lasten eri elämänpiireissä tapahtuvaa kasvatuksellista vuorovaikutusta. Sen tavoitteena on edistää lapsen kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä.  Käsite on ollut yhteiskunnan puolella vakiintuneena 1970-luvulta lähtien. Varhaiskasvatuksen perusta annetaan kotona, mutta sitä tuetaan erilaisten julkisten ja muiden varhaiskasvatuspalveluiden avulla. Julkisia varhaiskasvatuspalveluita ovat mm. kunnan tai yksityisen järjestämä päivähoito ja esiopetus. Muuhun varhaiskasvatustoimintaan kuuluvat avoin varhaiskasvatus eri muodoissaan sekä kuntien, seurakuntien ja järjestöjen organisoima toiminta. (Varhaiskasvatus vuoteen 2020. Varhaiskasvatuksen neuvottelukunnan loppuraportti 2007).

Keväällä 2008 julkaistu Sosiaali- ja terveysministeriön avointen varhaiskasvatuspalveluiden selvitys ”Leikkitoiminnasta avoimeen varhaiskasvatukseen” kertaa tätä historiaa ja myös nimikkeiden kehitystä. Erilaiset nimikkeet ovat alun perin lähteneet toiminnan sisällöstä ja kuvanneet sitä. Näin on ollut myös kirkon piirissä; toiminnalla on ollut aikojen saatossa monenlaisia nimiä toiminnan moninaisuudesta johtuen (pallero-kerhot, leikkitoiminta, leikkikoulu, nappulakerho jne.). Nämä toimintamuodot voivat toki olla edelleen olemassa yksittäisissä seurakunnissa, mutta yhden toiminnan kautta ei voida enää määritellä koko kirkon lasten ja perheiden parissa tehtävää työtä. Tarvitaan yleisempää ja kokoavampaa käsitteistöä.

Varhaiskasvatukselle on haettu yleismäärittelyä myös laajemman kasvatus-termin kautta. Erilaisin etuliittein sitä rajataan ja selitetään kulloinkin tarvittavalla tavalla. Mm. ilmaisut ”ennen kouluikää tapahtuva”, ”alle kouluikäisten parissa tehtävä” sekä etuliite ”varhais-” kertovat, minkälaisesta kasvatustoiminnasta on kyse ja minkä ikäisten lasten parissa se tapahtuu. Samalla tavalla on myös kirkon parissa määritelty omaa eri-ikäisten parissa tapahtuvaa toimintaa ja kasvatusta. 

Kirkon varhaiskasvatuksen juuret ovat pyhäkoulutyössä, joka on alkanut Suomessa jo 1780-luvulla. Pyhäkoulutyön rinnalle syntyi päiväkerhotoiminta 1940-luvun lopulla. 1950-luvulla toiminta laajeni ja se nähtiin koteja palvelevana sekä kasteopetusta antavana ja vanhempien kasvatustehtävää tukevana toimintana. Yhteys vanhempiin ja koteihin on siis ollut kirkon kasvatustyössä alusta lähtien vahvasti mukana. 1960-luvulle tultaessa päiväkerhot yleistyivät koko maassa, äiti-lapsikerhoja perustettiin ja myös koulutusta järjestettiin työn tukemiseksi. Lastenohjaajien koulutus alkoi. Moninainen toiminta lasten ja perheiden parissa alkoi vähitellen vakiintua ja se nähtiin osana kirkon omaa kasvatustyötä ja sen jatkumoa. Vake-asiakirjassa todetaan, että käsite kirkon varhaiskasvatus on ollut käytössä jo 60-luvulta lähtien. Sen avulla määriteltiin tätä kasvatustyön osa-aluetta, josta haluttiin kehittää pysyvä toimintamuoto, joka ei kilpaile seurakunnan muun toiminnan eikä yhteiskunnan lastentarhatoiminnan kanssa.

1970-luvulla laadittiin kirkon kasvatustyön tueksi ns. K-ohjelma. Siinä korostettiin ikäryhmäjakoa seurakunnan kasvatustoiminnan ja myös lapsityön suunnittelussa. Kirkon varhaiskasvatuksen käsite vahvistaa tätä ikäryhmäkeskeistä ajattelua; toimintaa suunnitellaan ja toteutetaan tietyn ikäisten lasten ja heidän perheidensä parissa heidän ikätasoaan ja tarpeitaan vastaavasti. V. 1975 piispainkokous hyväksyi seurakunnan päiväkerhotoiminnan tavoitteiksi kasteopetuksen ja kristillisen kasvatuksen antamisen, jonka tarkoitus on vanhempien tukeminen heidän kasvatustehtävässään. Samana vuonna perustettiin Kirkon Kasvatusasiain Keskukseen (KKK) varhaiskasvatussihteerin määräaikainen virka, joka myöhemmin vakinaistettiin. Näin myös kirkon varhaiskasvatuksen käsite alkoi vakiintua.

1980-luvulla erityisesti päiväkerhotyö nähtiin arkisin tapahtuvaksi lasten viriketoiminnaksi, jonka tavoitteena on lapsen persoonan monipuolinen kehittäminen. Näin se rinnastuu päivähoitolain tarkoittamaan lasten leikin ja toiminnan ohjaukseen ja on osa varhaiskasvatusta. Sen rinnalla edelleen sunnuntaisin sekä nykyisin myös arkisin toimiva pyhäkoulu tukee lasten hengellistä kasvua ja johdattaa uskon perusasioiden äärelle, hiljentymiseen ja pyhän kohtaamiseen. Vähitellen kirkon varhaiskasvatustyö on laajentunut pyhäkoulu- ja päiväkerhotyöstä monimuotoiseksi toiminnaksi, jonka pyrkimys on tukea lapsen ja perheiden kokonaisvaltaista hyvinvointia sekä olla perheiden tukena heidän kasvatustehtävässään.

Yhteistyö perheiden kanssa on kirkon kasvatustyössä vahvistunut koko ajan. Jo 1970-luvun K-ohjelma toteaa kirkon lapsityön olevan samalla vahvasti myös aikuistyötä, koska työtä tehdään paitsi lasten, myös vanhempien ja koko perheen kanssa. Tätä kuvaamaan otettiin 1980-luvulla käyttöön lapsi- ja perhetyön käsite. Sen myötä perhetyö on vakiintunut olennaiseksi ulottuvuudeksi kirkon varhaiskasvatuksessa: työ ei tapahdu vain lasten kanssa, vaan perhe on siinä kiinteästi mukana. Tällä hetkellä joissain seurakunnissa on lisäksi erityisiä perhetyöntekijöitä, vaikka perhetyö perhelähtöisen työotteen kautta kuuluu toki kaikille seurakunnan ja erityisesti kaikille kasvatuksen työntekijöille. Perhettä ei kirkon kasvatustyössä nähdä vain toiminnan kohteena, vaan aktiivisena osallistujana ja toimijana.

Vake-asiakirjan mukaan kirkon varhaiskasvatus -käsitettä käyttämällä halutaan korostaa kokonaisvaltaista kristillisen varhaiskasvatustoiminnan ajattelua, johon peruslähtökohtana kuuluu kasvatuskumppanuus lapsen perheen kanssa. Tämä toiminta toteutuu seurakunnissa monimuotoisena lapsi- ja perhetyönä. Voidaan siis ajatella, että käsite varhaiskasvatus on kuin sateenvarjo, jonka alle mahtuu kaikki se toiminta, jota kirkon parissa tehdään pääosin alle kouluikäisten lasten ja heidän perheidensä kanssa. Koululaisten parissa tehtävä aamu- ja iltapäivätoiminta luo siltaa ja jatkumoa varhaiskasvatuksesta varhaisnuorisotyön ja nuorisotyön suuntaan.  Yhteiskunnan varhaiskasvatuksen uskontokasvatuksen tukeminen on myös tärkeä osa kirkon varhaiskasvatusta. Näin yhden käsitteen sisälle mahtuu monenlaista toimintaa, joka jatkuvasti kehittyy perheiden ja yhteiskunnan tarpeiden mukaan.

Kirkon varhaiskasvatuksen käsitettä on kritisoitu mm. yhteiskunnan termistön matkimisesta; on pelätty, että sen myötä menetetään jotain kirkon toiminnalle omaa ja arvokasta. Kirkon kasvatustoiminnassa on kuitenkin kautta aikojen ollut erilaisia painotuksia ja kasvatustyö on uusiutunut ja elänyt vallitsevien kasvatus- ja oppikäsitysten mukana. Kirkon kasvatustyön ja varhaiskasvatuksen joustavuus ja ajan hermolla oleminen on asia, jonka avulla kirkko on voinut ja edelleen voi toimia perheiden tukena heidän arjessaan. Samaa joustavuutta ja uusiutumiskykyä tarvitaan myös käsitteiden maailmassa. Vaikka uusien käsitteiden ja uuden puhetavan myötä ehkä menetetään jotain olemassa olevaa, voi sen avulla saatava hyvä olla kuitenkin kehityksen ja tulevaisuuden kannalta merkittävää ja tavoiteltavaa.  Vanha sananlasku ”ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä” on hyvä pitää mielessä myös tässä keskustelussa.

On muistettava, että kirkon varhaiskasvatuksen käsite on kaksiosainen; alkuosa ”kirkon” kuvaa vahvasti kirkon työn omaa ydintä, sitä lähtökohtaa ja perusteita, josta käsin työtä tehdään. Kirkon varhaiskasvatus on edelleen vahvasti kristillisestä uskosta ja siihen liittyvistä arvoista nousevaa kasvatuksellista vuorovaikutusta, jossa korostuu uskon tradition jakaminen, kasvatuksen kokonaisvaltaisuus, lapsilähtöisyys ja perheen arvostaminen.  Yhteinen käsite kuvaa ennen kaikkea pedagogisen näkemyksen samankaltaisuutta. Vake-asiakirjan mukaan kirkon varhaiskasvatuksessa sitoudutaan valtakunnalliseen (Vasu–asiakirjan mukaiseen) kasvatusajatteluun siten, että kirkon varhaiskasvatuksen ensisijaisena perustana on kirkon oman arvopohjan ja kristillisen uskon keskeisistä sisällöistä lähtevät tavoitteet. Ne eivät muutu, vaikka käsitteet ja termit muuttuisivatkin.  

Teksti: Raija Ojell

Artikkeli on julkaistu Pikkuväki-lehden numerossa 3/09