KIRKKOPEDAGOGIIKAN TIENVIITAT

Vuosisatojen ajan kirkko on seissyt keskellä kylää. Se on – kuten taajamamerkki kertoo – osa ulkoista suomalaista maisemaa. Miten kirkosta Pyhän kohtaamisen tilana voisi tulla osa ihmisen sisäistä sielunmaisemaa?

Mitä näen, kuulen, miltä kirkko tuoksuu, miltä se tuntuu kosketuksena tai miltä kirkko maistuu? Miten kirkosta tulee kotikirkko ja kristillisestä traditiosta elämän kantava voima?

Kirkkopedagogiikka on niin pienille kuin suurillekin suomalaisille löytöretki

• omaan itseen ja omaan kotikirkkoon
• kristilliseen uskoon ja Jumalan rakkauteen
• Pyhän kohtaamiseen kokonaisena ihmisenä

Alkujuuret ovat Saksasta

Sytyke kirkkopedagogiikan  kehitystyölle tuli Saksasta. 1980-luvulla Saksassa alettiin tutustua lasten ja nuorten kanssa kirkkoarkkitehtuuriin ja –taiteeseen kulttuurin näkökulmasta. Hengellinen sanoma ei ollut etusijalla. Kulttuurinen ote on ymmärrettävää monikansallisessa Saksassa, jonka koululuokissa ja päiväkotiryhmissä kulttuurien ja uskontojen kirjo on laaja.

Ei ole lasta ilman vanhempia. Saksalainen kirkkopedagogiikka oli aluksi hyvin riippuvainen kahdesta lähteestä. Toinen oli museopedagogiikka, jossa oli 1970-luvulta alkaen hiljalleen kehitetty opetusohjelmia, jotta lapset ymmärtäisivät taidetta eivätkä vain katselisi sitä. Toisena lähteenä olivat uskonnonopettajat, joilla oli pitkät perinteet maalausten uskonnollisten sisältöjen tulkitsemisessa.

Kirkkopedagogiikka tarvitsi myös välineitä rakennuksen oman kielen ymmärtämiseen. Niitä se ammensi teologianhistorian ja taidehistorian lähteestä.

Koko ihminen aistii kirkon

Kasvatustieteen puolelta kirkkopedagogiikka seuraa hahmopsykologian teoriaa, jonka mukaan tajunta perustuu aistihavaintoon. Kirkkopedagogiikasta innostuneet ovat alkaneet kutsua toimintatapaansa holistikseksi eli kokonaisvaltaiseksi lähestymistavaksi, sillä kirkkorakennus on enemmän kuin kalusteidensa ja kuoriensa summa. Asia ilmaistaan usein sanoilla: "Löydä kirkko kaikilla aisteillasi!"

Kirkkopedagogiikan yhteydessä holistisuus merkitsee sitä, että on muistettava ottaa kaikki eri aistit käyttöön, koska pelkästään yksi aisti ei riitä kirkkotilan käsittämiseen. Kirkkoa ei pidä vain nähdä, kuulla tai haistaa, se on myös tunnettava.

Nykypäivän kirkkopedagogiikka on poikkitieteellinen ala, joka yhdistelee teologiaa, taidehistoriaa ja kasvatustiedettä.

Kirkkopedagogiikan ydinasiat

Kirkkopedagogiikka on ohjattu prosessi, jossa vierailija kutsutaan kohtaamaan tunnetasolla se, mitä hän näkee. Vierailijasta tulee olennainen osa ymmärtämisen prosessia sen sijaan, että hän jättäytyisi passiiviseksi tarkkailijaksi.

Kirkkopedagogiikan ytimessä on kolme perusasiaa: vuorovaikutteinen viestintä, aika ja kiireettömyys sekä hengellinen ulottuvuus eli spiritualiteetti.